Viimeinen asia kauppalistassa

Jessus siitä on aikaa kun kirjotin viimeks ja aina huokailen tätä samaa asiaa joka tekstin alussa... :D
Aihe ei oo ehkä ajankohtasin mun elämääni tällä hetkettä, mutta siis tänään aiheena numero 1. Jeeee. No mitä siitä?

Let's start with this: Mä väitän, että joka ikinen sinkku (ja muutkin) tuntee jossain vaiheessa yksinäisyyttä. Jotkut enemmän, jotkut vähemmän. Nipottajille nyt info-iskuks, että en tarkota sitä etteikö yksin vois olla onnellinen, mutta jossain vaiheessa edes jossain yhessä pienessä minuutinpuolikkaassa sitä tajuaa että on tosi yksin ja ois ihan kiva kun ois joku vierellä. (Vinkvink etenkin ne jotka asuu yksin, 100% match.)
Kun meet mihin tahansa, se huokuu susta. Jos sä tiedostat, että oot yksinäinen, se näkyy susta. Sä kannat yksinäisyytta ja alakuloisuutta mukanas joka paikkaan, missä ootkin minne meetkin. Ne on kun purkka joka tarttuu sun kengänpohjaan eikä päästä irti. Vaikka oisit ihmisjoukon keskellä, niin voit tuntee olos yksinäiseks. Joskus tuntuu myös siltä, että oot väärän mallinen palikka tähän palapeliin (vaikka et oo höpsö). Et ehkä sovi joukkoon, mutta oikeesti susta vaan tuntuu siltä. Kun kirjottaa kauppalistaa ainoo asia minkä haluais vaan kirjottaa viimeseks asiaks; jonkun joka välittää ja huolehtii. 
Välittämättä siitä kuinka monta ihmistä on sun ympärillä, tai kuinka yksin tunnet olevas, oot hyvä ja ihana just tollasena kun oot. Tunteet on ohimeneviä ja ne kaikki hiipuu ja "kuolee", joten yksinäisyys on täysin ohimenevä tunne, ei siis hätää! :)
Väitän myös, että jokaisella on se kliseinen 1 tietty pieni ihminen tässä maailmassa, joka tulee rakastamaan suo kunnes kuolema teidät erottaa. Ja vaikka tunnet olevas yksin, sulla on ihmisiä (tai edes 1 mutta on) jotka susta välittää. Eikä vaan tykkää ihan vähän, vaan rakastaa tosi paljon ja se on sun bonus ja voimavara.
Jees eiköhän näillä zemppauksilla mennä eteenpäin :)

"Monta mutkaa edessä"

Ensinnäkin pahoittelut mun blogin hetkellisestä kuolemasta, mutta täällä ollaan taas, joskin hieman synkän aiheen parissa(?)! :)
Kohtasin siis keskiviikkona erään mummelin odottaessani kyytiä kotiin. Seisoin ns. uuden Salen (siis sen siinä Ylön keskustassa) pihassa ja kaupasta tuli ulos tämä mummeli, joka tuli siis ehkä noin metrin päähän viereeni eikä sanonut mitään (no miksikäs oisi sanonut, Suomessahan vaan ollaan) tai katsonut päinkään ja siinä sitten vilkuilin sivusilmällä ja tavallaan halusin sanoa jotakin mutta mieli oli tyhjä. Sitten ehkä viiden minuutin kuluttua siihen pihaan hurahti taksi ja taksikuski tuli ulos autosta ja tervehti mummelia. Sitten taksikuski katsahti muo ja meidän kolmen yhteinen keskustelu oli jotakuinkin aika sanatarkasti tässä:
"Tuleekos nuori neiti matkaan?"
Sanoin että "ehen" vähän naurahtaen.
Sitten mummeli avasi suunsa siinä äheltäessään autoon "*mutinaa* paljon mutkia edessä..."
Ja taksikuski vastasi reippaasti "Ehkä 50 vuoden päästä uudelleen".

JA TÄMÄ keskustelu pyöri mun päässä koko sen päivän ja vielä nytkin. Etenkin se mitä se mummeli mulle sanoi. En tiedä miks mutta jotakin jäin miettimään ja kun äiti kurvas pihaan sanoin sillekkin asiasta ja istuttiin sitten yhdessä koko automatka hiljaisuudessa (kunnes äiti alotti tavallisen kuulumisiensa kertomisen) miettien tätä.
Tajusin ehkä miettiessä että siinä sitten ähelletään 50 vuoden päästä, kun ei jaksa nostaa kauppakassia tai edes jalkojaan sinne autoon. Se jos joku kauhistuttaa, ja tässä nyt voin sitten omia oikeuden sanoa, että myös suo kauhistuttaa ihan varmasti vanheta ja olla mummeli tai pappeli (ei siinä mitään mummelit ja papat on kivoja ja ihania (yleensä)) ja laahustaa ja olla voimaton ja yksin. Ellet sitten oo supermummeli/-pappa ja sulla on vielä 50 vuoden päästä ihania ihmisiä huolehtimassa susta ja lisäks vielä paljon ihania ystäviä, joiden kanssa bingota.
Niinkun oma mummuni sanoo niin vanhuus ei tule yksin. BINGO! Eli vielä tuon kaiken lisäks sulla saatta olla diabetes, syöpä, dementia, kaihi ja d-vitamiinin ja raudan puutos sekä kynsinauha revennyt. Elämä ei ehkä oo nyt helppoo, mutta entäs sitten kun omat koulut ja työt päättyy ja oma sosiaalinen elämä kuolee, sairaudet iskee kun ei jaksa eikä halua käydä yksin lenkillä ja sitten vaan istuu siinä keinutuolissa odottelemassa kuolemaa kylään. No kyllä sitä kerran vuodessa sentäs sukulaiset käy pimpottamassa sitä ovikelloo, jossei kuolema.
Hieno elämä, mutta miks se loppuu ennen aikojaan, ennenkun on edes fyysisesti poissa täältä? Pliis ihmiset soittakaa isovanhemmillenne vaikkapa huomenna, vaikka se saattaa tuntua haastavalta. Uskokaa pois annatte ilon aihetta taas pitkäks aikaa, ja on sitten niillä mummoillakin kuulumisia kerrottavana. Jos ei omia, niin sun.